Miksi olen niin positiivinen?-kova elämä opettaa

Hei sinulle sinne =)

Paljastan sinulle muutaman raskaan tapahtuman elämästäni. Jos olet lukenut postauksiani, huomaat varmaan että asenteeni on aika positiivinen, joidenkin mielestä jopa ärsyttävyyksiin asti. Joidenkin mielestä suhtaudun jopa huolettomasti asioihin. Miksi olen niin positiivinen? Olen toki jo perusluonteeltanikin ei niin helposti stressaavaa sorttia, mutta avaan sinulle hieman, jotta ymmärtäisit ajatuksen juoksuani hieman paremmin.

Olemme mieheni kanssa käyneet todella kovan elämän koulun, kerron muutaman asian, jotka ovat olleet niin isoja ja mullistavia, sillä hetkellä lähes lamauttavia asioita, joissa on pakko ollut pysähtyä miettimään asioita ihan eri perspektiivistä ja löytää niitä selviytymiskeinoja.

Imusolmukesyöpä

 

Olen ollut huolissani lapsestamme, jolla epäiltiin imusolmukesyöpää, hänelle ilmestyi patti ensin korvan taakse, sitten niskaan, ja kaiken selvittelyn keskellä lääkäri huomasi niitä jopa soliskuopassa, kallonpohjassa ja niin päin pois. Se oli jo lähes varmaa, että näin nyt on. Meille jopa kerrottiin lastenklinikasta ja kuinka imusolmukesyöpää hoidetaan ja muutakin asiaankuuluvaa infoa annettiin.

Ramppasimme verikokeissa, lääkäreillä, ultrassa ja lasten syöpälääkärillä. Pitkien selvittelyiden jälkeen selvisi vihdoin ettei onneksi olekaan syövästä kyse, mutta pelko oman lapsen menettämisestä ja pelko tulevasta on todella kova koulu. Ette usko miten kyyneleet virtasi kun syöpälääkäri totesi: "Teidän lapsella ei ole imusolmukesyöpää" Se oli niin helpottava hetki, että minulla pääsi itku kaiken tuon huolen jälkeen lapsemme olikin terve!

 

Päässä kasvain

 

Samalla lapsellamme alkoi reilu vuosi tuon selvittelyn jälkeen kamalat päänsäryt, särkylääkkeet eivät auttaneet ja hän huusi kivusta, kun särky tuli ja niitä tuli usean kerran viikossa.

Häneltä löytyi kasvain päästä. Pelko ja epätietoisuus pisti äidin nöyräksi, taasko, sama lapsi, taasko käymme tämän läpi. Selvisi, taas pitkien selvittelyiden jälkeen, että se onneksi on hyvänlaatuinen kasvain ja sille ei tarvitse kontrolli käyntien perusteella tehdä mitään, ei ole kasvanut, ei muuttunut, se vaan on hyvinkin keskellä päätä, mutta ei aiheuta siellä tuommoisena ollessaan mitään. (kontrollit loppuivat viime syksynä).

Esikoisemme allergiat

 

Meidän esikoisella oli niin pahat allergiat ja atooppiset ihottumat, että tunsin itseni voimattomaksi, kun en voinut auttaa häntä mitenkään. Häneen sattui ja häntä kutitti ja mikään ei auttanut. Keitimme merisuolaliuoksessa kalsareita ja paitoja ja puimme niitä hänelle päälle,(merisuolahoito), testasimme apteekin KAIKKI rasvat hänen kuivaan ihoonsa ja hän allergisoitui kaikille sitä mukaan kun kokeilut alkoi.

Sairaalassa ramppasimme tuon tuosta. Teimme kaikkemme, ja silti lapsemme kärsi. Hänen ruuat, joita hän sai syödä mahtui kahden käden sormilla lueteltavaksi. Jos hän vahingossakaan sai jotain mille oli allerginen, tilanne paheni lähes viikon kestäväksi kamppailuksi.

Hän repi unissaan jalat varpaista polviin asti syville verinaarmuille, yhtenä yönä hän huusi paniikissa äitiä, menin katsomaan, niin hänen sänkynsä, jalkansa ja kätensä olivat aivan yltä päältä veressä. Minun ei tee pahaa veri, mutta tuo jo teki, niin paljon verta oli joka puolella. hänen oli usein vaikea kävellä, kun oli niin kovat ihottumat ja kuivuudet jaloissa.

Epäonniset talokaupat

 

Me ostimme joitain vuosia sitten talon, se oli unelmiemme talo, poreammeineen, isoine pihoineen päivineen, mutta paljastui pian taloon muuttomme jälkeen, että se onkin hometalo.

Talo oli vieläpä niin paha, että jouduimme jättämään niin kotimme kuin kaiken mitä omistimme talon mukana (vaatteet, muistot, huonekalut, ihan kaiken). Aloitimme kaiken tyhjästä. Lähdimme ne vaatteet päällä, jotka meillä oli ja nekin piti heittää pois myös lapsemme kaikki tavarat, vaatteet jne. Oikeustaistot kestivät USEITA ja ylisietokyvyn kestäviä vuosia. (talokauppaa koskevat käsittelyt ja rikosoikeudenkäynnit). Kaikki tietenkin aina hovin kautta, myyjän toimesta.

Tieto huomisesta

 

Näiden kaikkien kokemusten perusteella voin sanoa, että onneksi emme tiedä huomisesta mitään. Koitetaan elää jokainen päivä, kuin se olisi meidän viimeinen. Koitetaan löytää ne hyvät asiat elämästä, koska vastoinkäymisiä tulee jokaiselle aivan varmasti, ja sitten kun niitä tulee, miettii, miksi en iloinnut vielä kun minulla oli siihen mahdollisuus, silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Toki minullakin on hetkiä kun tunnen epäreiluuden tunnetta, mutta ne on hetkittäisiä, jotka menevät ohi nopeasti.

Kaikesta toipuu. Kaikkeen sopeutuu, mutta tämmöiset koronat ja kotikoulut sun muut epävarmat ajat ei siksi tunnu minusta mitenkään niin kamalalta, koska ei tässä voi muuta kun ottaa kaikki sellaisena kuin ne eteen tulee ja koittaa itse parhaansa mukaan pysyä vain kyydissä. Olemmehan me olleet epävarmoissa tilanteissa ennenkin.

Ymmärrän toki, jos jollekin ottaa koville, en väheksy, mutta meillä on nämä vertailupohjana omassa elämässämme, siksi me voimme ottaa asioita vähän rennommin, mitä eteen tulee. Ehkä meille on muodostunut niitä työkaluja, kuinka epävarmoista tilanteista selviää.

Miten eteenpäin?

 

Voisin katkeroitua ja uhriutua että meillä on ollut niin kurjaa, mutta ketä se hyödyttäisi? Menneeseen ei voi jäädä kiinni ja huomista ei voi nähdä, mitäpä muuta voi kuin oppia siitä mitä tapahtui ja koittaa iloita niistä pienistä asioista, nähdä asiat monesta eri kulmasta katsottuna. Jos haluaisin jäädä kurjuuteen, niin varmasti onnistuisi, mutta kenellä siinä olisi paha olla? Minulla.

Millaisen elämän haluan? En ainakaan sellaista että kannan historia taakkaani kuin retkireppua selässäni. Mieluummin jätän sen repun sinne matkanvarrelle ja kasaan päälle uutta, mieluummin positiivista repunsisältöä =) Mielestäni meillä on vapaus valita.

Pidetään positiivinen vire yllä ja pysytään nöyrinä elämän edessä, muistetaan mikä on tärkeintä ja ei stressata ihan kaikesta.